lauantai 20. joulukuuta 2014

Tyttö Onnelin takaa


Lisätty myöhemmin 8.7.2017: täällä kerron viime aikaisesta väsymyskaudestani ja siitä selviämisestä :)

Tässäpä pientä tarinaa itsestäni. Olen aina välillä kertonut lastemme kuulumisia, joten onhan se ihan kohtuullista, että kerron itsestänikin hieman enemmän :) Haluan kertoa siitä tiestä, jonka olen kulkenut tähän päivään. Miksi olen niin iloinen blogistani ja miksi hypin aina niin kovin riemusta, kun koen onnistumisia leipomusten parissa.

Minusta hiljattain tehdyssä haastattelussa sivuttiin myös kiusaamistani koulussa ja avaan sitäkin asiaa tässä enemmän. Täältä löytyy juttua itse haastattelusta! En koskaan puhunut kenellekään kiusaamisasioista tai yksinäisyydentunteestani, joten tässä puran nyt asioita kaikkien niiden vuosien edestä :) On varmasti monia ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Sen verran sanon tähän alkuun, että kaikesta huolimatta olin tyytyväinen itse kouluuni. Ei ollut koulun vika, että koin mitä koin. Tosin jotkut asiat olisi voitu hoitaa järkevämmin, kuten tuolla tekstissä selviää. Sain välillä vääränlaista "tukea" ujouteeni. Voi olla, että jossain toisessa koulussa olisin voinut kokea vieläkin suurempaa kiusaamista. En koskaan kokenut pieniä tönimisiä lukuunottamatta fyysistä kiusaamista, vaikkakaan henkistä kiusaamista ei voi ollenkaan vähätellä sen rinnalla. Minulla on paljon ihania ja hauskoja muistoja kouluajoilta, mutta valitettavasti enemmän on kuitenkin huonoja muistoja.

Olin koulussa aina ujo ja hiljainen. Minulla oli onneksi entuudestaan muutama tuttu kaveri, joiden kanssa leikin enemmän. Ja totta kai muutkin luokkakaverit tulivat pian tutuiksi ja tykkäsin luokastani kovasti. Välillä ujouteni oli kuitenkin aika rasittavaa. Luokanopettajani koitti saada minusta vähän väkisinkin rohkeutta irti. Oppilaille tuli aina kesäloman ajaksi runo opeteltavaksi. Runo piti sitten koulussa lausua luokan edessä aina kun oma vuoro tuli. Taisi olla toka luokka, kun minulla oli sellainen runo, jolla opettaja halusi väkisin saada minusta ujouden pois. Minun piti sanoa runon osia luokan edessä niin monta kertaa, että sanoin ne opettajani mielestä tarpeeksi lujaa ja rohkeasti. Minua tilanne nolotti kamalasti ja halusin vaan vajota maanrakoon. Ei siis todellakaan auttanut asiaa. Esitelmän pitämiset jännittivät minua niin, että minulta meni usein ääni luokan edessä puhuessani.
Tarha- tai esikouluajaltakin muistan yhden esimerkin siitä, kun ujous koettiin pahana (muuten minulla ei ole huonoja muistoja tarha- tai esikouluajoilta ja tarhatädit olivat tosi mukavia). Oli pääsiäisen aika ja menimme tarharyhmän kanssa virpomaan läheiseen palvelutaloon. Olimme tehneet itse virpomisoksat tarhassa. Palvelutalon asukkaat istuivat ruokasalissa. Minua ujostutti niin, että en uskaltanut mennä yksin virpomaan. Yksi kerhotäti tuli kanssani ja hänen läsnäollessa rohkaistuin virpomaan. Mutta koska en ollut virponut itsenäisesti, en saanut lupaa ottaa vastaan suklaapalkkiota! Muistan kuinka paljon se harmitti. Näin kuinka toisilla oli suklaamunia ja yhdellä jopa kolmin kappalein. En ymmärrä mikä tuossa oli ajatuksena. Että noin rangaistaan siitä, että on ujo. Ei, se ei poistanut ujouttani. Eikä pitänytkään, koska miksi ei jokainen voisi olla juuri sellainen kuin on, luonnostaan ♥

Yksi asia koulussa sai minusta aina rohkeutta esiin eli näytelmät. Koulussani 5 lk, 8 lk ja 12 lk esittää aina kokopitkän näytelmän. Viidennellä luokalla esitimme Sound of Music-musikaalin ja siitä tuli ihan huippukokemus! Iloisia kokemuksia olivat myös 8 lk:n Robin Hood ja 12 lk:n Show Boat! Sound of Musicissa esitin Gretl von Trappia eli perheen nuorinta lasta. Robin Hoodissa esitin napakkaa ja ovaa jöötä pitävää vaimoa ja Show Boatissa esitin teatterilaivan näyttelijä Juliaa, joka ajautui välillä alkoholin pauloihin. Varsin monipuolisia rooleja sai siis näytellä! Näytelmien aikana ja niitä harjoitellessa luokassamme vallitsi hyvä yhteishenki. Näytelmät ovat onneksi nauhalla ja niitä on välillä mukava katsella! Show Boat-näytelmässä meitä kävi keran ohjeistamassa myös Ville Haapasalo. Häneltä sai monia hyviä vinkkejä näyttelemiseen.

Aina kun koulusta oli kesäloma, päätin, että kun koulu taas alkaa, uskallan olla oma itseni ja puhua reippaasti. Mutta kun se ensimmäinen koulupäivä koitti, oli tilanne ihan sama kuin aiemmin. Minulla oli joku ylitsepääsemätön muuri edessäni, jota en vaan pystynyt ylittämään. Minusta tuntui, että luokkakavereilleni oli kehittynyt minusta jo niin vahva kuva hiljaisena tyttönä, että jotenkin vaan alistuin siihen rooliin. Punastelin joskus ja mm. siitä minulle aina huomautettiin. Löysin itsestäni roppakaupalla virheitä ja huonoja puolia ja olin varma, että ulkopuoliset näkivät ne myös. Eihän niin välttämättä ollenkaan ollut. Ylemmillä luokilla aloin laittaa itselleni "puffikampauksen" ja siitä tuli minulle pakkomielle. Jälkeenpäin ajateltuna se oli minulle ikäänkuin itsetunnonkohottamiskampaus. Ilman sitä tunsin itseni rumaksi ja vieläkin kömpelömmksi. Myöhästyin muutaman kerran koulustakin kampauksen takia, kun halusin saada sen just eikä melkein laitettua. Kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi ja koulu loppui, en pitänyt kyseistä kampausta enää koskaan.

Huono itseluottamus ja välillä jopa itseinho aiheuttivat minulle monia hankalia tilanteita koulussa. Varmasti se vaikutti joskus vähän oppimiseenikin. En uskaltanut avata suutani ja joskus en viitannut, vaikka tiesin oikean vastauksen. Pelkäsin niin paljon, että minulle naurettaisiin. Rankimpia muistoja ovat ne kerrat, kun jouduin asian takia olemaan pariin otteeseen muutaman viikon jaksoja täysin yksin. Tilanteet aiheutuivat siitä, kun en uskaltanut sanoa eräitä asioita muutamalle luokkakaverilleni, joiden kanssa yleensä olin. Muistan elävästi kun käveltiin koululta liikuntatunnille ja matkaa oli parisen kilometriä. Minun teki kovasti mieli kertoa asiasta, mutta en vain uskaltanut aloittaa puheenvuoroa. Mietin moneen kertaan, että tuon jutun jälkeen kyllä kerron, mutta sitten alkoikin jo joku toinen juttu. Asiani olisi ollut se, että olin menossa treffeille kyseisenä päivänä. Illalla yksi luokkakaveri näki minut treffeillä ja tuo luokkakaveriporukka suuttui minulle tulisesti, kun en ollut kertonut heille asiasta. Luulivat varmaan, että en vain halunnut kertoa. Niinpä olin aika pitkään ypöyksin. Kaikki karttivat minua ja oloni oli hirmuisen kurja. En edes uskaltanut kertoa syytä, miksi en ollut kertonut asiasta. Lopulta luokkakaverini tulivat koulun loputtua luokseni ja halusivat tehdä sovinnon. Aloin heti itkeä. En silloinkaan kertonut selityksiä. Lupasin vaan että kerron vastedes asiani heille. Sitten tuli se toinen kerta, kun en taaskaan uskaltanut sanoa asiaani heille ja sama homma uusiutui. Olen vasta jälkeenpäin kertonut syyni ja kokemukseni tilanteista parille luokkakaverille. Toiselle kerroin jo aika pian koulun loputtua. Hän ei muistanut enää koko tilannetta. Toiselle kerroin viime keväänä. Enää en voisi kuvitella kohdalleni tällaisia tilanteita, koska koen olevani paljon rohkeampi kuin se superujo tyttö silloin.

Minusta oli helppo puhua selän takana, oli helppo nälviä ja muistuttaa, että minä olen mitätön, koska en koskaan uskaltanut puolustaa itseäni ja sanoa vastaan. Eräs luokkalaiseni purki selkeästi minuun kaikki harmituksensa, joita oli kokenut elämässään. Hän piti hyvin huolen siitä, että tunsin olevani kaikkien alapuolella. Minä olin lähes aina se, joka valittiin liikuntatunneilla viimeiseksi joukkueeseen. En minä ollutkaan mikään superosaaja liikunnassa, mutta joissain lajeissa onnistuin. Pesäpallossa olin monesti hermostunut enkä luottanut tekemiseeni. Kerran kuitenkin tein joukkueelleni kolme juoksua viidestä ja olin itse itseeni ihan supertyytyväinen. Kukaan muu ei noteerannut asiaa. Ajattelin, että seuraavalla kerralla minua ei valittaisi taas viimeisenä, mutta niinhän siinä taas kävi. Iloitsin silti itse omista onnistumisistani!

Abihetkiltä minulla on aika huonoja muistoja. Muistan kuinka minusta puhuttiin pahaa selän takana penkkaripäivänä ja olin jälleen kerran niin surullinen ja yksin. Kun menimme syömään, teki mieli vaan itkeä. Luokkamme meni yöksi erääseen paikkaan juhlimaan valmistumista. En muista sieltä muuta, kuin että olin koko illan yläparvella omassa makuupussissani (tai sen päällä) ja itkin salaa. Kuuntelin muiden ilakointia alakerrassa. Välillä jotkut kulkivat ohitseni ja joku saattoi ehkä kysyäkin jotain (en muista tarkkaan), mutta olin aivan lukossa. Kukaan ei tullut viereeni kunnolla kysymään mikä on tai muuten juttelemaan. Siinäkään tilanteessa muut eivät varmaankaan tajunneet, kuinka surullinen olinkaan.

Koulun ulkopuolella uskalsin olla oma itseni. Rippileirillä kaikki oli minulle entuudestaan tuntemattomia ja kellään ei ollut minusta ennakkokäsitystä. Se oli hyvä asia! Löysin itsestäni jopa puheliaan puolen :) Oli ihan ihmeellistä, että minua kuunneltiin!  Se sama puhelias puoli löytyi myös harrastuksen parista ja muutenkin kun leikin koulun ulkopuolella.

Ikinä minä en puhunut koulun huonoista kokemuksista kenellekään. En edes rakkaille vanhemmilleni. Varmaan jotenkin ajattelin, että se nyt vaan oli osani ja joudun kärsimykseni kärsimään. Voi kun olisinkin päässyt kertomaan sille heikolle tytölle, että puhu ja pura. Koska eihän kukaan minua voinut auttaa, ei luoda uskoa ja toivoa, kun ei kukaan tiennyt varmaankaan kuinka paljon kärsin. Kukaan ei päässyt koulussa kunnolla tutustumaan minuun pohjimmiltani, koska en uskaltanut tuoda esille itseäni. Kotona olin kuitenkin turvassa ikäviltä asioilta ja mieli sai vähän rentoutua.

Pidin koulun jälkeen välivuoden ja olin kahdessa paikassa työharjoittelussa muutaman kuukauden jaksoissa. Silloin olin vielä epävarma. Tein kaikki vaaditut asiat ja nautin työstäni, mutta en uskaltanut vielä tuoda esiin oma-alotteisuutta ja rohkeuttakin puuttui. Lähihoitajaopintojenkin aikana hain vielä rohkeutta, mutta en ollut enää niin ujo ja puhuin paljon enemmän. Jyväskylässä kävin vielä lisäkoulutusohjelman lähihoitajakoulutukseen ja siinä vaiheessa itsevarmuus oli selkeästi parantunut. Se näkyi myös opinnoissa. Ainoastaan yhdestä aineesta sain 4 1/2. Kaikista muista sain arvosanaksi 5 :) Se toi paljon lisää itseluottamusta ja tuli tunne, että jes, minä osaan!

Nyt on sitten tämä blogi ja leivontaharrastus. Pari kertaa on ollut pieni hetki, että epävarmuus iskee. Mutta tämän neljän blogivuoden aikana tunnen kasvaneeni ihmisenä hurjan paljon ja olen löytänyt keinon olla tyytyväinen itseeni. Olen uskaltanut olla luova ja tuoda itseäni esiin mm. omissa resepteissä. Olen antanut mielikuvitukseni näkyä leipomuksissa. Annan virheitä anteeksi itselleni. Olen tosin aikamoisen itsekriittinen ja perfektionisti ja olen monet kerrat tehnyt leipomuksen muutamaankin kertaan uudestaan (jopa neljä tai viisi kertaa) :D Epävarmojakin hetkiä toki on välillä, mutta olen nykyään todella onnellinen ♥ Lapsenikin ovat tuoneet minulle lisää itsevarmuutta. Olen saanut muutaman tosiystävän. Sellaista kaipasin aina kouluaikoina. Oli minulla ihania kavereita, mutta ei ketään sellaista sydänystävää, joka olisi kertonut minulle kaiken ja kelle minä olisin kertonut kaiken. Olin aina kateellinen niille, joilla oli tosiystävä vierellä. Nykyiset tosiystäväni asuvat harmikseni eri kaupungeissa kuin minä, mutta pidämme yhteyttä eri tavoin ja pyrimme näkemään kun vaan tulee tilaisuus.

Tästä hetkestä on hyvä jatkaa! Olen antanut mielessäni kaikille minua moittineille ja välttäneille anteeksi ja sekin auttaa minua pääsemään elämässä eteenpäin. Joidenkin, jotka ovat itse olleet aina rohkeita ja puheliaita, on varmaan vaikeampi ymmärtää minun tuntemuksiani. Että miksi en vaan puhunut ja puolustanut itseäni. Mutta kun se ei vaan ollut niin yksinkertaista. Sen olen huomannut, että nykyään jos joku moittisi minua tai tekemisiäni, en jätä asiaa siihen. Uskallan puolustaa itseäni ja etenkin läheisiäni! Olen iloinen siitä, että osaan olla rohkea! Olen onnekas, että minulla on aina ollut ympärilläni lämmin, aito ja tukeva perhe. Kotona oli ja on aina hyvä olla ♥ Ja sama juttu on omankin perheeni kanssa :)

Minä vähän jauhoisena leipomassa piparkakkuja sisarusteni kanssa :) 

  
Minä 8-vuotiaana.


Minä 17-vuotiaana, kun käytin vielä "itsetunnonkohottamiskampausta" :) Joskus se oli korkeampikin.

 

Tässä olen 20-vuotiaana. Puffikampaus on jo historiaa :)


Nämä toissakesänä terassillamme kasvaneet tomaatit saavat nyt kuvastaa henkistä kasvuani :) Tässä tomaatit raakileina eli kuin minä tyttönä, joka oli vielä kovin ujo ja vetäytyväinen.


Tässä tomaatit alkavat jo hieman punoittaa. Kuin minä noin 20-vuotiaana ja sen jälkeen, kun itsevarmuuteni alkoi pikkuhiljaa vahvistua ja aloin rohkaistua.


Kypsät tomaatit. Kuin minä nykyään eli uskallan sanoa mielipiteeni. Tuossa pitäisi olla kuitenkin mukana vielä hiukan vihertävä tomaatti, koska minäkin kehityn edelleen koko ajan ja epävarmoja kausia on silloin tällöin.


 Näyteikkunaherkuttelua Amsterdamissa toissakesänä :)


Rakastan meheviä suklaakakkuja. Tämän herkkupalan söin Amsterdamissa kesällä 2013.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti